Olen aina pitänyt psykologiasta. Minua kiinnostaa se, miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat? Ajatus psykiatrisena sairaanhoitajana olemisesta syntyi myös omien elämänkokemuksien kautta. Paljon olen nähnyt tuskaa niin muiden kuin omankin elämäni kohdalla. Vuosien varrella minulle on myös monta kertaa karuillakin tavoilla paljastunut se, kuinka vaikeaa Suomessa on ylipäätään päästä hoitoon. Valitettavan usein hoito on myös puutteellista ja useinmiten apua tarvitsevalle riittämätöntä. Unelmanani on päästä vaikuttamaan tähän sekasotkuiseen systeemin, joka myös Suomen mielenterveyspalveluinakin tunnetaan. Haluan omalla työpanoksellani vaikuttaa siihen, että edes yksittäiset ihmiset kokevat saavansa parasta mahdollista hoitoa.
Minua on jo pitkään myös kiinnostanut vapaaehtoistyö ulkomailla. Tähän hommaan liittyy enemmän se sairaanhoitajan "fyysistä terveyttä" edistävä rooli. Mielestäni vapaaehtoistyöhön ryhtyminen tapahtuu aina itsekkäistä syistä. Ehkä halutaan osaa hyvää omaatuntoa kipittämällä pelastamaan hätää kärsiviä raukkaparkoja. Tai sitten kyse on siitä, että haluaa itselleen uusia kokemuksia ja nähdä maailmaa. Itse olen aika sinut sen kanssa, että pohjimmiltani teen tätä duunia itsekkäin perustein. Auttamisen halu voi ihmisellä olla suuri, mutta jokaisen tulisi kuitenkin katsoa kunnolla peiliin ja miettiä sitä, mitkä ne omat motiivit jonkun duunin tekemiselle loppujen lopuksi ovat.
Hain eri ammattikorkeakouluihin monta vuotta lukemaan sairaanhoitajaksi. Aloin jo olla asian suhteen suhteellisen pessimistinen. Ihan sama minne menee, kunhan vaan pääsee opiskelemaan. Menin syksyllä 2013 pääsykokeisiin Tampereen ammattikorkeakouluun. Ajoimme poikaystäväni kanssa Hyvinkäältä kahdeksaksi pääsykokeisiin. Olin todella väsynyt ja olin itsesäälissäni itkenyt edelliset pari päivää sitä, ettei itselläni ole mitään mahdollisuuksia päästä sisälle enää minnekään. Valintakoepäivänä istuin luentosalissa kymmenien ihmisten kanssa samassa auditoriossa ja ihmettelin, että mitä helvettiä oikein teen täällä. Loppujen lopuksi valintakoepaperit eteen saatuani olin aika rauhallinen. Minulle oli siinä vaiheessa samantekevää, kuinka suoriudun kokeesta. Täytin samat iänikuiset kysymykset ja tehtävät sisältävät paperit rutiininomaisesti. "Arvioi 1 - 10, kuinka tulet toimeen ryhmässä?" "Oletko kärsivällinen?" "Keksi henkarille 15 eri käyttötapaa." Täytin paperit. Kirjallisen kokeen jälkeen ihmiset jäivät odottelemaan tuloksia siitä, ketkä pääsevät pääsykokeiden seuraavaan vaiheeseen: psykologin haastatteluun. Tässä vaiheessa väsymys iski kunnolla päälle, repeilin poikaystävälleni täysin hölöttämällä tyhjänpäiväisiä vitsejä. Ajattelin, että peli on pelattu ja suunnittelin kotiin lähtöä. Kun nimilistat lätkäistiin auditorion oveen, porukka tungeksi katsomaan oliko se oma nimi listalla. Poikaystäväni sanoi, että siellä oli nimeni. Toistin monta kertaa, että mitä? Kun loppujen lopuksi tajusin pääseväni jatkoon, juoksin mahdollisimman nopeasti kohti haastattelua. Viisi kerrosta portaita ylös ja melkein kuolin. Kuntoni on maailman paskin.
Haastattelussa kerroin suoraan mihin haluan suuntautua ja mitä olen tehnyt aikaisemmin. En kokenut sanovani mitään ihmeellistä. Marraskuussa tulivat tulokset ja avatessani TAMKilta tulleen kirjeen aloin itkemään. Minut oli hyväksytty sisään. Miksi? Miksi nyt? Mitä nyt tein eritavalla kuin aikaisimmissa kokeissa? En oikeastaan vieläkään tiedä, mutta luulen, että suurin syy, miksi pääsin koko kouluun sisälle oli motivaatio. Olin jo niin monta vuotta hakenut TAMKkiin. Kaipa se motivaatio sitten on kohdillaan.
Koulu alkoi 8.1.2014 ja olen nyt opiskellut sairaanhoitajaksi melkein puoli vuotta. Tässä blogissa aion kertoa omista kokemuksistani siitä, minkälaista on olla sairaanhoitajaopiskelija. Minkälaista on olla minä? Mikä on vaikeaa ja mikä helppoa? Toivottavasti joku muukin saa tästä jotain irti. Tai sitten ei. Kirjoitan silti.
Verinen ruisku kulkee söpösti kädessä. Veritartuntavara: mikä se semmonen on ;)?
