Syke nousee

Edellisen tekstin kirjoittamisesta onkin jo aikaa. Kesäloma meni ja koulu alkoi. Viime kuussa meillä oli ensimmäinen harjoittelu, josta kerron varmaan tarkemmin myöhemmin. 

Nyt  kuitenkin puhutaan YLEn uudesta draamasarjasta nimeltään Syke. Teksti sisältää juonipaljastuksia.

Aloin katsomaan Sykettä ihan mielenkiinnolla, koska hei, ohjelmaa sairaanhoitajista! Koko sarja on tehty tosi Amerikkalaiseen tyyliin. Paljon bassoa, vilkkuvia jump cutteja ja dramaattisia kuvia helikoptereista ja magneettikuvaamisesta. Jännää!

Sarja alkaa Helsingin alueellisen keskussairaalan traumapolilta. Vittuuntuneen näköinen Iiris vaeltelee osastolla kyselemässä lääkäriä. Ylläri pylläri lääkäri onkin mulkku, joka tykkää kytätä sitä, ylittääkö ihmisten jalat kynnyksen vai ei.
Myöhemmin Iirikselle sanotaan, että tuoksut ja kynsilakat on kielletty, mutta silti traumapolilla on ilmeisesti ihan ok käyttää pitkähihaisia paitoja. Ai mikä infektioriski?

Seuraavaksi hypätäänkin Johannaan, joka on palaamassa äitiyslomalta takaisin töihin. Johannalla idyllinen perhe-elämä, lapsi ja rakastava mies. Better fuck this up then! Myöhemmin Johanna nimittäin kohtaa, ah niin ihanan, mutta alkuun kovin kusipäisen oloisen sydänkirurgin. Mehupillillä ja kynsiviilalla tehdyn ihmishengen pelastavan operaation jälkeen, kirurgisetä pyytää Johannaa drinksuille. Merkityksellisiä katseita vaihdetaan. Couldn't this be more obvious, eh?

Kesken potilaan siirron Lenita lähtee kattelemaan rap beatin tahdittamana omaa miestään sairaalan toiselle osastolle. Kyl täält osastolta voi lähtee hoitelee omii hommiinsa millo vaan! Tunneli, niinkuin sairaalan kaikki käytävät ja aula on tietenkin täynnä super kiireisiä ihmisiä. Koska ainahan osastoilla on vähän liikaakiin hoitajia, eiks vaan?

Takasin Iirikseen, joka ottaa vastaan ambulanssista 85-vuotiasta naista, jolla on vatsaongelmia. Hätääntyneet omaiset juoksevat perässä ja kysyvät "Eikö morfiinia vois antaa lisää?" Iiris toteaa monotonisella äänellä, naama edelleen niin vittuuntuneen näköisenä kuin vaan mahdollista "Ensin pitää tutkia." Vau! Aivan mahtavat vuorovaikutustaidot sulla. Ei niille omaisille kannata mitään alkaa selittämään, saatika potilaalle itselleen.

Kusipäälääkäri saa viestin, että potilaan paksusuoli on puhjennut ja hän sanoo suoraan omaisille itse potilaan ollessa vieressä täysin hereillä "Äidin paksusuoli on puhjennut, se pitää leikata, muuten hän kuolee." Joo ei mitenkään hienovarasemmin asiaa sit voinu sanoa. Kun tää potilas sitten kysyy siitä leikkauksesta ja kuntoutumisesta, niin siitäkään ei voi mitään sanoa. Tulee vaan vaivaantunutta ähinää, josta potilas päättelee, että hänet hoidetaan johonkin laitokseen. Tämä vanhus sitten päättää, ettei hän mitään laikkausta halua, mutta sitä aletaan kuitenkin järjestämään.

Myöhemmin Iiris laittaa mummolle IV-tippaa, jolloin mummo kysyy taas toipumisajasta. Vastaus on "Onhan leikkaus aina iso operaatio. Lääkäri kertoo enemmän." Mikset sä voinu kertoa siitä? Mikset voi kertoa toipumisajasta ja siitä, että siitä tosiaan on mahdollisuus toipua, vaikka onkin vanha? Tää mummo on muuten ilmeisesti hyväkuntoinen, asuu yksin kotona ja on omatoiminen. Missään vaiheessa kukaan ei edes kertonut tälle mummolle siitä, että hei kaikki menee ihan hyvin! Joten hän sitten päätyy siihen, ettei halua leikkausta ja kuolee mielummin nyt. Mikä sekin toisaalta on ok. Mutta jos ihminen on mieleltään virkeä ja pystyy muuten toimimaan yksin niin aika turhaa alkaa heti tyrkyttämään ajatusta jostain laitoshoidosta loppuelämän ajaksi. Tällainen pelko tällä potilaalla kuitenkin oli, miksei siitä voinut keskustella?

Lisää hienoja kohtaamisia! Huolestunut omainen suree miestään, joka meinaa kuolla. Kätevä hoitaja, Marleena,  sanoo lohduttavat sanat: "Koita ajatella positiivisesti, tolla murehtimisella ei saavuta yhtään mitää." Joo! No enpä tässä sitten murehdi enää sitä, kuoleeko mun mies vai ei. Kiitos näistä sanoista!

Marleena on kokoajan tosi hätääntyneen, itkuisen ja epävarman oloinen. Tosi paljon varmaan auttaa omaistakin siinä, että ois jotenkin parempi olo. Mutta mikäs muukaan auttaisi paremmin siihen omaan ahdistukseen kuin se, että käy vähän pukkarissa piikittämässä itseensä herskaa! Luit oikein. Tässä sarjassa ilmeisesti sairaanhoitajilla on omat self help paketit pukkarien kopeissa. Kesken työpäivän voi kahvitauon sijasta ottaa narkkitauon. Kyllä työ taas sujuu kun mukana on muutama vaaleanpunainen elefantti. Taustalla soiva dubstep luo ihan omanlaistaan gangsta-fiilistä. Selvispähän syy pitkähihaselle paidalle. Ei siitä kukaan kuitenkaan viitsi mitään sanoa, vaikka tämä hoitaja on leikkauksissakin mukana. Vitut sairaalainfektioista!

Hyvä esimerkki suomalaisesta terveydenhuollosta. Nivustyräleikkauksessa lääkäri kommentoi"Että nää läskit haisee. Pitäis olla joku haisevan työn lisä. Kylläpä sitä nyt ollaan kainoja. Läski mikä läski." Plot twist, potilas oli paikallispuudutettu. Homma hoitu sillä että potilas tainnutettiin, nolo tilanne kannattaa välttää vaikkapa potilaan hengen uhalla. :)

"Eutanasia, eiku anestesia höhö!"

"Kiinnostaa ku kilo paskaa Jarkko. Mun pitää lähtee ny haukkumaan noi omaiset."

Traumapolille on ihan muuten vaan jäänyt hengailemaan sen 85-vuotiaan mummon tuonut ensihoitaja, Jarkko, joka nyt yrittää vikitellä Iiristä. Ei mee ihan hyvin. Mut eiköhän nääki päädy vielä jossain vaiheessa panemaan johonki pukukoppiin. Saihan Jarkko kuitenkin Iiriksen hymyilemään KERRAN koko ohjelman aikana.

Intubaatio, vaikeneminen on kultaa.

Kun Iiris lähtee töistä paljastuukin, että hänellä onkin myös toinen työ luksus escorttina. Oisko jo nyt aika alkaa puhumaan sairaanhoitajien palkankorotuksista? Oliko tämä poliittinen kannanotto? Hmm! Pitäähän normaaliin sairaanhoitajan elämään kuulua vähän ekstraakin. Seksi myy ja Iiris myy seksiä.

Boooooooobsss.

Tämän jälkeen jaksossa ei tapahdu mitään kovinkaan mielekästä. Niin millaset fiilikset tästä sitten jäi? Ylidramatisoitu. Hoitohenkilökunta oli tosi epäammatillisia ja vuorovaikutustaidot jäi tosi usein TODELLA köyhiksi. Et sä voi vetää tässä ammatissa naama norsunvitulla koko päivää, vaikka sua ottais kuinka paljon päähän elämä ja olis minkälainen maailmantuska. Tämmöstä kyllä tapahtuu ihan oikeassa elämässäkin, mutta usein ne on niitä elämäänsä ja työhönsä kyllästyneitä, 20 vuotta työtä niska limassa paahtaneita hoitajia. Ainakin oman kokemuksen mukaan.



Tässä sairaalassa on tapana, että porukkaa tulee leikkaussaliin kesken operaation ja että ovet sekä kaihtimet jätetään auki, kun potilaalla on vielä rinta revittynä. Herp derp!

Miten vasta valmistunut hoitaja on noin kökkö tossa duunissaan? Niin ja kaikki lääkärit oli semi paskapäitä kaikki. Ainakin jossain vaiheessa. Mm kiva. Osaan niin arvata jo nää seuraavat juonenkäänteet, joten alku ei ainakaan näyttänyt hyvältä. Ja mikä tää helvetin rapin ja dubstepin käyttö taustamusana on? Nuorekasta yo! Jakso aiheutti ainakin minussa ääneen rageamista asiavirheistä ja hahmojen yleisestä idioottimaisuudesta. Myös joidenkin näyttelijöiden ja sivuhahmojen roolit vitutti ihan älyttömästi. Niin ja myös se, et nää ihmiset ei osaa näytellä. Varsinkin jotkut sivuhahmojen itkukohtaukset oli semmosia "Yhyy olen niin surullinen *no tears*."

Taidan kuitenkin katsoa ainakin seuraavan jakson Sykkeestä, koska tavallaan kiinnostaa mitä uutta jännää ne nyt sit taas keksii.

Ensimmäinen postaus

 Ensimmäisen postauksen kirjottaminen on aina yhtä vaikeaa. Mikä tieto on oleellista? Mitä mun pitäisi edes kertoa itsestäni? Olennaisin osa on varmaankin se, että olen sairaanhoitajaopiskelija. Ajatus siitä, että alkaisin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, muotoutui joskus lukion hämärinä loppuvuosina. Toisaalta halusin yliopistoon lukemaan historiaa, joka oli jo pitkään ollut minulle rakas harrastus ja intohimo. Toisaalta taas minua epäilytti humanistisen alan semi huono maine työllistymisen kannalta. Sairaanhoitajana saat aina töitä.

Olen aina pitänyt psykologiasta. Minua kiinnostaa se, miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat? Ajatus psykiatrisena sairaanhoitajana olemisesta syntyi myös omien elämänkokemuksien kautta. Paljon olen nähnyt tuskaa niin muiden kuin omankin elämäni kohdalla. Vuosien varrella minulle on myös monta kertaa karuillakin tavoilla paljastunut se, kuinka vaikeaa Suomessa on ylipäätään päästä hoitoon. Valitettavan usein hoito on myös puutteellista ja useinmiten apua tarvitsevalle riittämätöntä. Unelmanani on päästä vaikuttamaan tähän sekasotkuiseen systeemin, joka myös Suomen mielenterveyspalveluinakin tunnetaan. Haluan omalla työpanoksellani vaikuttaa siihen, että edes yksittäiset ihmiset kokevat saavansa parasta mahdollista hoitoa.

Minua on jo pitkään myös kiinnostanut vapaaehtoistyö ulkomailla. Tähän hommaan liittyy enemmän se sairaanhoitajan "fyysistä terveyttä" edistävä rooli. Mielestäni vapaaehtoistyöhön ryhtyminen tapahtuu aina itsekkäistä syistä. Ehkä halutaan osaa hyvää omaatuntoa kipittämällä pelastamaan hätää kärsiviä raukkaparkoja. Tai sitten kyse on siitä, että haluaa itselleen uusia kokemuksia ja nähdä maailmaa. Itse olen aika sinut sen kanssa, että pohjimmiltani teen tätä duunia itsekkäin perustein. Auttamisen halu voi ihmisellä olla suuri, mutta jokaisen tulisi kuitenkin katsoa kunnolla peiliin ja miettiä sitä, mitkä ne omat motiivit jonkun duunin tekemiselle loppujen lopuksi ovat.

Hain eri ammattikorkeakouluihin monta vuotta lukemaan sairaanhoitajaksi. Aloin jo olla asian suhteen suhteellisen pessimistinen. Ihan sama minne menee, kunhan vaan pääsee opiskelemaan. Menin syksyllä 2013 pääsykokeisiin Tampereen ammattikorkeakouluun. Ajoimme poikaystäväni kanssa Hyvinkäältä kahdeksaksi pääsykokeisiin. Olin todella väsynyt ja olin itsesäälissäni itkenyt edelliset pari päivää sitä, ettei itselläni ole mitään mahdollisuuksia päästä sisälle enää minnekään. Valintakoepäivänä istuin luentosalissa kymmenien ihmisten kanssa samassa auditoriossa ja ihmettelin, että mitä helvettiä oikein teen täällä. Loppujen lopuksi valintakoepaperit eteen saatuani olin aika rauhallinen. Minulle oli siinä vaiheessa samantekevää, kuinka suoriudun kokeesta. Täytin samat iänikuiset kysymykset ja tehtävät sisältävät paperit rutiininomaisesti. "Arvioi 1 - 10, kuinka tulet toimeen ryhmässä?" "Oletko kärsivällinen?" "Keksi henkarille 15 eri käyttötapaa." Täytin paperit. Kirjallisen kokeen jälkeen ihmiset jäivät odottelemaan tuloksia siitä, ketkä pääsevät pääsykokeiden seuraavaan vaiheeseen: psykologin haastatteluun. Tässä vaiheessa väsymys iski kunnolla päälle, repeilin poikaystävälleni täysin hölöttämällä tyhjänpäiväisiä vitsejä. Ajattelin, että peli on pelattu ja suunnittelin kotiin lähtöä. Kun nimilistat lätkäistiin auditorion oveen, porukka tungeksi katsomaan oliko se oma nimi listalla. Poikaystäväni sanoi, että siellä oli nimeni. Toistin monta kertaa, että mitä? Kun loppujen lopuksi tajusin pääseväni jatkoon, juoksin mahdollisimman nopeasti kohti haastattelua. Viisi kerrosta portaita ylös ja melkein kuolin. Kuntoni on maailman paskin.

Haastattelussa kerroin suoraan mihin haluan suuntautua ja mitä olen tehnyt aikaisemmin. En kokenut sanovani mitään ihmeellistä. Marraskuussa tulivat tulokset ja avatessani TAMKilta tulleen kirjeen aloin itkemään. Minut oli hyväksytty sisään. Miksi? Miksi nyt? Mitä nyt tein eritavalla kuin aikaisimmissa kokeissa? En oikeastaan vieläkään tiedä, mutta luulen, että suurin syy, miksi pääsin koko kouluun sisälle oli motivaatio. Olin jo niin monta vuotta hakenut TAMKkiin. Kaipa se motivaatio sitten on kohdillaan.

Koulu alkoi 8.1.2014 ja olen nyt opiskellut sairaanhoitajaksi melkein puoli vuotta. Tässä blogissa aion kertoa omista kokemuksistani siitä, minkälaista on olla sairaanhoitajaopiskelija. Minkälaista on olla minä? Mikä on vaikeaa ja mikä helppoa? Toivottavasti joku muukin saa tästä jotain irti. Tai sitten ei. Kirjoitan silti.

Verinen ruisku kulkee söpösti kädessä. Veritartuntavara: mikä se semmonen on ;)?